Yhteiskuntasuunnittelu 38:4 (2000), Kirjeenvaihtoa -palsta
Sampo Ruoppila
Terveisiä keskisestä Itä-Euroopasta tai itäisestä Keski-Euroopasta, miten vain haluatte. Vietän tämän syksyn vierailevana tutkijana Prahassa, Kaarlen yliopistossa. Syyslukukauden mittainen vierailuni on ehtinyt puoliväliin. Marraskuun syyssateet pyyhkivät katuja. On aika kertoa vaikutelmista.
Keski- vai Itä-Eurooppa? Laajahkoa aluetta, jota kylmän sodan ja Euroopan kahtiajaon aikana nimitettiin (sosialistiseksi) Itä-Euroopaksi, kutsutaan nykyään tavallisesti itäiseksi Keski-Euroopaksi ja Itä-Euroopaksi. Jako niiden välillä tehdään maantieteellisen sijainnin ja kulttuuristen siteiden perusteella, viitaten lähinnä muinoisiin Habsburgien kuningaskunnan rajoihin. Mukaneutraaleissa ilmansuuntaetuliitteissä on kuitenkin mukana reipas annos poliittista tulkintaa. Puola, Tshekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari esittäytyvät nykyään yhä useammin keskieurooppalaisina maina. Itäisemmät, köyhemmät ja demokratioiltaan heikommat maat ovat täältä katsottuna “varsinaista” Itä-Eurooppaa, tai sitten itäistä Etelä-Eurooppaa, etunenässä Balkanin niemimaa. Lännessä Keski-Euroopan rajat seurailevat saksalaisen kielialueen rajoja.
Tshekin tasavalta sijaitsee aivan keskellä Eurooppaa, ja historiansa kautta “kuuluu” luonnollisesti Keski-Eurooppaan. Ennen toista maailmansotaa kukaan ei varmaan olisi edes keksinyt epäillä asiaa. Siksi määrätietoinen “keskieurooppalaistuminen” tuntuukin ilmiönä perin post-sosialistiselta, eli poliittiselta eron tekemiseltä aikaan silloin ennen (vrt. Suomen “eurooppalaistuminen”). Post-sosialistisia nämä maat ovat kuitenkin myös siksi, ettei sosialistisen ajanjakson vaikutusta ihmisten ajatteluun, elämänmenoon ja elämäntyyleihin ole hetkessä kuitattu – erilaisten toimivaa demokratia tai markkinataloutta tukevien järjestelmien (kuten lainsäädäntö, rahoitussektori jne.) kehittymättömyydestä puhumattakaan. Varsinkin jos itäistä Keski-Eurooppaa vertaa läntiseen Keski-Eurooppaan. Arkielämästä välittyvien tunnelmien ja mielikuvien tasollakin ollaan jossain Keski- ja Itä-Euroopan välimaastossa, ei kuitenkaan missään tapauksessa “villissä idässä”.
Tuo kulttuurinen välimaasto tai sekoitus suorastaan kutsuu assosiaatioilla pelailevaan ajatusleikkiin, mikä tässä kaupungissa oikeastaan on “itäeurooppalaista” ja mikä “keskieurooppalaista”. Spontaanisti ajatellen selvästi “itäisiä” ominaisuuksia eivät ole kuin himmeähkö katuvalaistus ja hymytön palvelukulttuuri sekä asioiden organisoimiseen liittyvä tietty nihkeys. Monet asiat ovat sitä vastoin leimallisesti “keskieurooppalaisia”, tosin jonkinmoisella “itäisellä vivahteella”.
Prahan fyysiset puitteet ovat hyvin keskieurooppalaiset. En tarkoita tällä vain historiallista keskustaa. Vaikutelma on sama viime vuosisadan vaihteessa rakennetuissa kaupunginosissa, lukuisilla pientaloalueilla ja jopa lähiöissä, joiden kaavoitus on väljää ja viheralueet hyvin hoidettuja.
Keskieurooppalaista on myös kaupunkilainen elämänmuoto, erilaiset palvelut ja niiden käyttö sekä yhdessä, mutta silti erillään, olemisen tavat. Ihmiset käyttävät aktiivisesti kaupunkiaan. Kapakka on erityisen tärkeä instituutio, kielikuva julkisesta olohuoneesta on paikallaan. Oluella käyminen on miltei synonyymi ystävien tapaamiselle. Kaupunki on täynnä kuppiloita ja ravintoloita, jotka taas ovat täynnä paikallisia asiakkaita. Miljoonat turistit pysyttelevät täälläkin kumman hyvin pienehköllä alueella kaupungin historiallisessa keskustassa. Ravintolassa syöminen on huokeaa jopa täkäläisillä palkoilla (prahalaisten keskipalkka oli 3000 mk/kk vuonna 1999), jos puhutaan tavallisista annoksista tavallisissa paikoissa (noin 10-20 mk). Olut saattaa olla maailman halvinta: böömiläinen ohraherkku maksaa edelleen vain reilut kolme markkaa tuoppi. Myös elävän musiikin konsertit ja teatterissa käyminen ovat suosittuja vapaa-ajanviettotapoja.
Kaupunki ei tyhjene pimeän tullen. Mikään absurdi “mafian” pelko ei telkeä ihmisiä koteihinsa, vaan jalankulkijoita riittää myös ilta-aikaan. Kaiken kaikkiaan Praha tuntuu rauhalliselta ja turvalliselta. Tutuksi tullessaan tämä 1.2 miljoonan asukkaan kaupunki on jotenkin pienen oloinen. Mikään yöelämän keskus tämä ei ole, vaan pikemminkin aamuvirkkujen kaupunki. Työpäivä alkaa toimistoissakin usein jo puoli kahdeksalta (ensimmäisen tunnin aikana kuulemma sitten lähinnä syödäänkin aamupalaa ja luetaan päivän lehdet), ja vastaavasti päättyy aikaisemmin. Porrastusta tosin on iltapäivän puolella: liikenneruuhka alkaa puoli neljän aikoihin ja päättyy seitsemän maissa. Ruokakaupat avaavat ovensa seitsemältä, muut kaupat kahdeksalta tai yhdeksältä. Suurin osa kaupoista menee kiinni jo iltakuudelta. Julkinen liikenne jyrää täydellä teholla aamuviidestä keskiyöhön, yölinjat liikkuvat vain harvakseltaan. Keskustassa kapakat tyhjenevät juuri ennen kahtatoista. Laidemmalla korttelikrouvit menevät kiinni jo kymmeneltä. Elävän musiikin klubikonsertit alkavat suhteellisen aikaisin (19-21), jotta ehtivät päättyä ennen strategista viimeistä metroa. Taksilla ajeleminen on suhteellisen kallista, joten viimeinen ratikka on monelle kuin tuhkimon kurpitsavaunu. Klubielämä on vaatimattoman oloista.
Kaupat ja kaupalliset palvelut ovat myös Keski-Eurooppaa. Kaikki suuremmat vähittäismyyntiketjut ovat ulkomaisia – Prahan lähiöissä tuntuu jyräävän varsinkin itävaltalainen ketju Julius Meinl – ja kaupungin laidoilla on neljä suurta mall-keskittymää Tescon ja Ikean kaltaisine maailmanmerkkeineen. Vanhoilla kaupunkialueilla ollaan kuin Keski-Euroopassa aikaan ennen kaupan keskittymistä. Pieniä korttelikauppoja on paljon. Katu, jonka varrella asun (Belehradska) on vähän kuin Freda ja alue vähän kuin Viiskulma. Muotiputiikkien sijaan kauppojen valikoima painottuu kuitenkin päivittäistavaraan. Korttelini kohdalla olevalla vilkkaalla kadunpätkällä (ratikkapysäkit ovat juuri taloni kohdalla) on kolme pientä ruokakauppaa, kaksi lihakauppaa, kaksi leipomoa, kalliihko hedelmä- ja viinikauppa ja jopa pieni tori yhden talon sisäpihalla. Lisäksi on ravintola ja baari, (hedelmä)peliluola, pari yksinkertaista pystylounaspaikkaa, sekatavarakauppa, lehtikioski, kodin- ja kauneudenhoitotuotteiden myymälä, vakuutusyhtiön toimipiste, kaksi valokuvausliikettä, kaksi elektroniikkaliikettä, kukkakauppa, peilikauppa, ja kymmenkunta pientä vaatekauppaa.
Ihmisten olemusta voisi luonnehtia keskieurooppalaiseksi, mutta itäisellä vivahteella, vaikka on kaupungissa jotain omaakin. Huoliteltu pukeutuminen ei nimittäin ole Tshekissä mikään juttu. Ulkoasuun ei kiinnitetä erityistä huomiota. Pukeutuminen on tavallisesti rentoa ja arkista, pusakkameininkiä. Tilanteissa, joiden juhlavuutta tai virallisuutta halutaan korostaa, pukeutuminen on hyvin konservatiivista, miehillä tumma puku. Vaatteen ensisijainen tehtävä on suojata, ei auttaa erottautumaan. Tässä mielessä Prahan katukuva eroaa selvästi esimerkiksi Budapestistä tai Tallinnasta, joissa pukeutuminen on tyylikkäämpää ja yksilöllisempää. Paitsi pukeutumisessa, eron huomaa esimerkiksi hiusmuodissa, tai siis muodittomuudessa ja huolittelemattomuudessa. Kyse ei ole vain varallisuudesta – Prahan alue on siirtymätalouksien mittareilla hyvin vauras – vaan itsensä korostettu esille tuominen ei vain ole osa tshekkiläistä kulttuuria.
Kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, muodikkaimmin pukeutuvat nuoret naiset. Heidän pukeutumisensa on leimallisesti keskieurooppalaista. Itäisemmän Itä-Euroopan bimbotyyliin kuuluvia todellisia vesirajaminihameita sekä pintaa seurailevia ja auliisti paljastavia kostyymeitä ei ole näkynyt kovin paljon. Syksy nyt ei tosin ole niiden bongaamiseen kaikkein otollisin vuodenaika. On täällä tosin ihan lämmintäkin ollut sinä aikana, jonka olen kaupungissa viettänyt. Vielä syyskuun lopulla asteita saattoi olla päiväsaikaan reilut 20 ja kaupunki pysyi lämpimänä myös illalla.
Show-off’in, suomeksi pröystäilyn, puute on kiinnostava ilmiö laajemminkin. Yleinen vaatimattomuus ei ole vain pukeutumiseen liittyvä erityispiirre, vaan sama toistuu esimerkiksi autokannassa. Auto ei ole samanlainen statusesine kuin vaikkapa Virossa. Tshekissäkin autokanta on kasvanut ja uusiutunut voimakkaasti 1990-luvulla, mutta uudet autot ovat leimallisesti pieniä ja keskikokoisia perheautoja. Suosituimpia automalleja ovat tietenkin uudet Skodat. Itä-Euroopassa turhankin tavallista, tolkutonta autoilla pröystäilyä ei ole juuri havaittavissa edes uusilla, kaikkein kalleimmilla esikaupunkialueilla. Iso ja kallis talo ei korreloi suoraan ison ja kalliin auton kanssa.
Erityisen positiivista on, että Tshekin tasavallan vauraus näkyy Prahan talousalueella yleisenä hyvinvointina. Erilaisilla asuinalueilla kiertelyn perusteella vaikuttaa siltä, että hyvinvoinnin hedelmät ovat jakautuneet tasaisemmin kuin Itä-Euroopan siirtymätalouksissa yleensä. Näin siitäkin huolimatta, että tuloerot ovat täälläkin suuret – suuremmat kuin esimerkiksi Britanniassa – ja on selvää, että transitio on lisännyt eriarvoisuutta rikkaiden ja köyhien välillä.
Tämähän on lievähkö paradoksi! Siis että hyvinvointi ei ole tasaisesti jakautunutta, mutta alueellisesti siitä huolimatta jossain määrin kuitenkin on. Asukasrakenteen sosiaalista sekoittuneisuutta selittävät erilaisten kaupunkialueiden osalta erilaiset tekijät. Siitä seuraavaksi.
Siirtyminen markkinatalouteen on vielä niin tuore juttu, että kattavimman selityksen tarjoaa Prahan asuinalueiden erilaistumisen historia. Se tosin tarjoaa kaksi, toisiaan täydentävää näkökulmaa. Yhtäältä sosialistisen ajan lopulla eri koulutustason omaavat ihmiset eivät olleet selkeästi keskittyneet tiettyihin kaupunginosiin. Etenkin sosialistisena aikana rakennetuissa lähiöissä asukaskanta oli – ja on edelleen – erityisen sekoittunutta. Nuoremman ikärakenteen ansiosta lähiöiden väestön koulutustaso on jopa hivenen korkeampi kuin kaupungissa keskimäärin. Lähiöiden tulevaisuuden kannalta niiden sosiaalisesti sekoittunut väestörakenne on valtava resurssi, jonka arvoa ei ole mielestäni täysimääräisesti ymmärretty. Toisaalta, vaikka asuinalueiden erilaistuminen oli sosialistisen ajan lopulla yleisesti ottaen mietoa, niin väestön sosiaalisessa jakautumisessa oli myös selviä historiallisia eroja, varsinkin ennen toista maailmansotaa rakennetuilla asuinalueilla. Oli tiettyjä kaupunginosia, jotka olivat eroittuneet läpi vuosikymmenten korkeamminkoulutettujen – ja yhteiskunnalliselta asemaltaan paremmin sijoittuneiden – alueina, ja vastaavasti oli myös matalasti koulutettujen alueita, perinteisiä työläiskaupunginosia.
Historiallinen tausta heijastuu selvästi nykypäivään, koska asuntomarkkinat ovat vielä varsin kehittymättömät, ja kaupungin sisäinen muuttoliike suhteellisen pientä. Uusia ja läpikotaisin remontoituja taloja lukuunottamatta asukkaat lienevät eri alueilla enimmiltä osin samoja kuin 1980-luvun lopulla, ja väestörakenne vanhastaan sekoittunut. Toisaalta voi olettaa, että 1990-luvulla vanhat erot kaupunginosien välillä ovat korostuneet ilman muuttoliikettäkin. Näin siksi, että korkeammin koulutetuilla on tutkimusten mukaan ollut paremmat edellytykset saavuttaa hyväpalkkainen työ tai muuten suotuisa asema markkinatalouteen siirryttäessä. Alueet, joilla korkeakoulutettujen osuus on ollut perinteisesti suurempi, olisivat siis leikanneet uudesta hyvinvointikakusta suuremman palan, ja vastaavasti alueet, joilla koulutustaso on matalampi, taas pienemmän.
Myös kaupungin uudistumisen sijaintitekijät ovat kiinnostavia. Murroksen jälkeen kiinteään omaisuuteen tehdyt investoinnit hajoavat näyttävästi ympäri kaupunkia. Suhteellisesti enemmän tapahtuu kuitenkin aivan kaupungin keskustassa ja alueilla, joiden sosiaalinen status on vanhastaan korkeampi. Erittäin positiivista kuitenkin on, että asumiseen investoidaan, eli taloja kunnostetaan perinpohjin ja uutta rakennetaan huomattavan paljon myös sellaisilla alueilla, missä sitä ei välttämättä odottaisi näkevänsä, esimerkiksi vähän syrjemmälläkin sijaitsevilla duunarialueilla sekä lähiöissä.
Koska Prahan historiallinen rakennuskanta on harvinaisen hyvin säilynyt, painopiste on ollut enemmän vanhan kunnostamisessa kuin uuden rakentamisessa. Ennen toista maailmansotaa rakennetuilla sisäkaupungin alueilla suuri osa kiinteistöistä on palautettu kansallistamista (sosialisointia) edeltäneille omistajille tai heidän perillisilleen (= restituutio). Monet ovat olleet talonpidon kanssa mahdottoman edessä ja realisoineet omistuksensa nopeasti myymällä talot kiinteistökehittäjille. Näiden tuottoisaksi, mutta myös paljon työtä, riskinottoa ja alkupääomaa vaativaksi osaksi on jäänyt vanhojen vuokralaisten ostaminen ulos, ts. sijoittaminen muualle, mikä on mahdollistanut talojen kunnostamisen ja jälleenvuokraamisen joko toimisto- tai asuintilana. Täällä trendinä näyttää olevan nimenomaan kunnostaminen ja vuokraaminen, ei myyminen.
Kunnostettuja, usein läpikotaisin uudistettuja restituutiotaloja on kaikkialla sisäkaupungissa (eli kantakaupungissa, umpikorttelialueilla). Suhteellisesti enemmän niitä on kuitenkin aivan kaupungin keskustassa ja historiallisesti korkeamman statuksen alueilla. Ydinkeskustassa, Staré Mestossa ja Nové Mestossa, asuntoja on myös muutettu toimistoiksi parempien vuokrien toivossa. Keskustan itäpuolisessa kantakaupungissa uudistamista on tapahtunut eniten Vinohradyssa, joka on perinteisesti ollut korkeamman statuksen alue, mutta varsin mittavasti myös statukseltaan matalammassa Vrsovicessa ja työläiskaupunginosa Zizkovissa, nyt nopeasti muuttuvassa “Prahan Kalliossa”.
Jos Prahan ja Budapestin keskeisiä alueita vertaa toisiinsa, niin ei ole epäilystäkään kumpi kaupunki on paremmassa kunnossa: Praha. Yksi, vaikkakaan ei varmasti ainoa, syy tälle on juuri restituutio, laajamittainen talojen palauttaminen. Huonokuntoisten talojen omistusoikeuksia ei ole pilkottu vähävaraisille vuokralaisille, vaan on pidetty ne kokonaisuuksina, mikä on helpottanut kiinteistökehittäjien työtä. Prahan valtava muutos viimeisten 10 vuoden aikana saa minut vakuuttuneeksi siitä, että kaupunkikeskustan fyysisen kunnon kannalta restituutio on ollut hyvä juttu.
Restituutiolla on kuitenkin ollut sosiaalinen hinta. Kärsijöinä ovat olleet talojen vanhat vuokralaiset, joiden vuokrasopimukset periytyvät sosialistiselta ajalta. Tuolloin heidän vuokrasopimuksensa takasivat pysyvän, periytyvän hallintaoikeuden, joka oli hyvin lähellä länsimaista asunnon omistusoikeutta. Restituutiossa julkinen vuokranantaja vaihtui yksityiseksi, asunnon hallintaoikeus kapeni ja asumista koskeva epävarmuus lisääntyi. Restituutiotalojen vanhojen vuokralaisten asema on kuitenkin toistaiseksi ollut kohtuullisen hyvin lailla turvattu. Myös heidän maksamansa vuokra on lainsäätäjän tiukasti sääntelemä ja korotuksista huolimatta edelleen matala. Restituutiotalon omistaja voi siirtää vanhat vuokralaiset asunnostaan, mikäli pystyy järjestämään heille vastaavankokoisen ja -laatuisen asunnon muualta. Vastaavaa sijaintia ei tietenkään vaadita. Tätä asunnon hankkimista ensin vapailta markkinoilta voi hyvällä syyllä kutsua ulosostamiseksi. Vuokralaisen kannalta katsottuna vanha vakaa hallintaoikeus on muuttunut epäkiitolliseen tulppa-asemaan epähaluttuna vuokralaisena. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen on erityisen vaikeaa vanhoille ihmisille, joita asuu runsaasti kaikkialla sisäkaupungissa.
Peruskorjattuja taloja, joiden asukaskanta on siis oletettavasti vaihtunut, on jo niin paljon, että minulle on edelleen pieni arvoitus, minne kaikki niiden vanhat asukkaat on siirretty, tai mistä ylipäätään on löytynyt niin paljon vapaita asuntoja. Ainakin yksi suosittu tapa on ollut asuntojen hankkiminen 1990-luvun alkupuolella valmistuneista lähiöistä. Rahoitusvaikeuksiin joutuneet osuuskunnat myivät niistä huoneistoja maksukykyisille yrityksille, kun hinnat kävivät liian suolaisiksi asuntojonossa olijoille. Toisaalta tapauksissa, joissa vuokralaiset ovat ottaneet lähtökorvauksensa käteisenä, uusi asunto on saattanut löytyä mistä päin kaupunkia tahansa tai maaseudulta. Yhtä kiinnostava on tietenkin myös kysymys, mistä asuntoihin ovat muuttaneet uudet vuokralaiset, joille täkäläisittäin korkeat vuokrat eivät ole olleet ongelma. Vallitseva käsitys on, että he ovat olleet ensin lähinnä kaupungissa asuvia länsimaalaisia, mutta että nykyään joukossa on yhä enemmän myös tshekkejä. Hypoteesi paikallisvärin paljoudesta vahvistuu helposti vilkaisuilla summeritaulujen nimiluetteloihin.
Tuo kaupungissa asuvien ulkomaalaisten määrä, siitä ei ole tarkkaa tietoa. Ainoassa tutkimuskirjallisuudesta löytämässäni arviossa (1998) kaupungissa vakituisesti asuvien amerikkalaisten lukumääräksi ehdotetaan hivenen epämääräisesti joitakin kymmeniä tuhansia, ja länsieurooppalaisten lukumääräksi 5000 – 10 000. Epämääräisyys johtuu siitä, että monilla tosiasiassa täällä vakituisesti asuvilla ei ole asumislupaa, eikä välttämättä edes viisumia, vaan he yksinkertaisesti piipahtavat jossain naapurimaassa kolmen kuukauden välein.
Sisäkaupungin osalta yksi selitys esittämälleni asuinalueiden erilaistumisen lievähkölle paradoksille on, että erilaistuminen on tässä vaiheessa enemmän talokohtaista kuin asuinaluekohtaista. Tämä selittyy sillä, että jos ydinkeskusta jätetään pois laskuista, niin kaikkialla on vielä paljon myös kunnostamattomia taloja, joissa asunee enimmäkseen vanhoja vuokralaisia. Havaintojeni mukaan – kuljeskeltuani kaupunkia ristiin rastiin – kaupunginosatasolla väestön sosiaalinen sekoittuminen on tässä vaiheessa vielä korostunutta.
Tiheästi rakennettujen sisäkaupungin alueiden ulkopuolella uudistuminen ei ole ollut samalla tavalla restituutiosta kiinni. Pientaloja ja villoja (myös 3-4 perheen asumia), samoin kuin kaupungin laajentuessa sen maa–alalle sattunutta ja purkamatta jätettyä kylämäistä asutusta (vrt. Malmi) ei nimittäin koskaan sosialisoitu, vaan talot ovat pysyneet yksityisessä omistuksessa läpi sosialistisen ajanjakson. Joka tapauksessa, paljon tapahtuu näilläkin alueilla, kun uutta rakennetaan ja vanhaa remontoidaan.
Myllerrys on käynnissä myös Prahaa ympäröivällä maaseudulla. Uusia omakotitaloalueita sikiää entisille peltoalueille sekä vanhojen kylien yhteydessä että “sprawlina”, epäsäännöllisinä rykelminä keskellä peltoja kaukana palveluista. Kiinteistökehittäjät ostavat raakamaata, rakentavat infrastruktuurin, ja myyvät sitten tontin asiakkaille joko sellaisenaan tai valmistalopaketin kera. Yksityisesti rahoitettu “kunnallistekniikka” lahjoitetaan tavallisesti valmiina kunnan ylläpidettäväksi. Uusia omakotitaloja rakennetaan eniten kaupungin etelä- ja kaakkoispuolelle. Muuttuvia kyliä tosin löytyy kaupungin rajojen sisäpuoleltakin, sillä rakentamatonta maata on vielä paljon jäljellä vuonna 1971 tehdyn suuren alueliitoksen ansiosta. Alueellisen erilaistumisen suhteen uudet omakotitaloalueet ovat selkeimpiä vauraustaskuja.
Vaikka esikaupungistuminen onkin selkeä trendi, niin kaupungin rajojen sisäpuolella rakennetaan huomattavasti enemmän kuin niiden ulkopuolisella kaupunkiseudulla. Kaiken kaikkiaan uudisrakentaminen on vielä varsin hajanaista, enimmäkseen vain täydennysrakentamista.
Uusi tshekkiläinen arkkitehtuuri on mielestäni kokolailla mielikuvituksetonta. On paremmin ja huonommin onnistuneita täydennyksiä, mutta lopulta lähinnä niitä. Mitään kovin omaa tai “uutta Prahaa” luovaa ei ole lähdetty yrittämään. Kaavoihin kangistumatonta irroittelua, tinkimättömän moderneja pientaloja, tai edes irstaita toimistotorneja ei juuri ole.
Kaksi asiaa Prahan kaupunkikehityksessä tekevät minut erityisen iloiseksi. Ensinnäkin se, että sisäkaupungin selvästi rappeutuneet osat (kuten Zizkov) uusiutuvat. Turhan monissa post-sosialistisissa kaupungeissa suunta on tälläisissä kaupunginosissa vielä vain alaspäin, vaikka sijainti ja arkkitehtuuri mahdollistaisivatkin gentrifikaation (kunnostamisen, asukkaiden korvautumisen selvästi parempituloisella väestöllä ja palvelurakenteen muuttumisen). Vaikka ainakin osa vanhoista asukkaista joutuu muuttamaan pois, on se parempi ratkaisu kuin näiden alueiden slummiutuminen. Toinen ilonaiheeni on, että lähiöitä peruskorjataan. Kunnostettavia kohteita voisi tietysti olla niissä enemmänkin, mutta se että ylipäätään on, on post-sosialistisissa kaupungeissa aika mullistavaa (kun entisen Itä-Saksan aluetta ei oteta huomioon).
Kysymys mitkä rakenteelliset tekijät tukevat lähiöiden peruskorjauksia, ja miksi Tsekissä korjataan ehkä enemmän kuin muualla Itä-Euroopassa, on mielenkiintoinen. Yksi keskeinen selitys on, että valtio tukee perusparannuksia merkittävin avustuksin. Näitä tukia voivat saada kunnat, osuuskunnat ja yksityisten asunnonomistajien muodostamat huoltoyhdistykset. Valtion budjetissa tähän tarkoitukseen varatut määrärahat ovat kuitenkin toistaiseksi olleet pieniä ja tukea on riittänyt melko harvoille, lähinnä kuntaomistajien hallinnoimille kohteille. Siihen nähden uutta maalipintaa tuntuu olevan yllättävän paljon, mikä viittaa siihen, että rahaa kanavoituu korjauksiin myös itse asukkailta, subventioista riippumatta. Tämä tukisi oletustani, että Tshekissä myös kulttuuriset tekijät – positiivinen suhtautuminen asumiseen kohdistuviin investointeihin – edesauttaisivat lähiöiden korjaamista. Lähiöissä kierrellessäni olen n ä h n y t suurimmaksi osaksi uudelleen maalattuja julkisivuja, mutta käsittääkseni maalaukseen ryhdytään vain, jos on ensin korjailtu rakennuksen elementtisaumoja. Lähitulevaisuudessa tukiaisia on luvassa lisää. Isoa, valtionyritysten myynneistä varansa kokoavaa ja asuintalojen perusparannuksia tukevaa rahastoa ollaan synnyttämässä. Poliitikot ovat huomanneet, että lähiöt ovat välttämätön paha, joissa asuu kolmannes äänestäjistä, kuten yksi haastattelemani asiantuntija kiteytti.
Yleisestikin ottaen olen ilahtunut siitä, että Tshekin tasavallassa julkinen sektori osoittaa tiettyä vastuuntuntoa asuntoasioissa. Asuntopolitiikassa olisi paljonkin skarppaamisen varaa, mutta Viron tilannetta jo vuosia seurailtuani iloitsen pienistäkin asioista.
Ensinnäkin, 1990-luvun alkupuolella Prahaan rakennettiin vielä parikin isoa uutta lähiötä. Olemassaolevat rakennushankkeet vietiin loppuun toisin kuin monissa muissa entisissä sosialistisissa maissa, joissa tälläisten hankkeiden julkinen rahoitus tyrehtyi. Uudet lähiöt olivat osittain julkista asuntotuotantoa ja näitä asuntoja jaettiin asuntojonossa olijoille. Rumiahan nuo lähiöt ovat kuin mitkä eikä uskoisi että vain 10 vuotta sitten rakennettuja. Niiden rakentaminen kuitenkin helpotti asuntotilannetta ja antoi pelivaraa tulevaisuutta ajatellen. Sittemmin julkinen asuntotuotanto on tyrehtynyt, mistä poliitikot ansaitsisivat saada piiskaa.
Toiseksi, asuntoja ei ole suinpäin sännätty yksityistämään, vaan on esiintynyt kylmänrauhallista harkintaa, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä. Prahassa on voimassa suositus, jonka mukaan 20 % asuntokannasta jätettäisiin julkisiksi vuokra-asunnoiksi. Julkisen vallan hajauttaminen kaupunginosahallinnoiksi on osittain vesittänyt tätä suositusta. Prahan kymmenen kaupunginosahallintoa ovat vetäneet kaikki hieman omaa linjaansa yksityistämisen suhteen. Toisaalta myös niiden hallussa oleva asuntokanta on vaihdellut aika paljon kuntonsa suhteen, samoin kuin sen suhteen, kuinka paljon siihen on kohdistunut restituutiovaateita. Koko kaupungissa yhteensä yli 40 % asunnoista on vielä julkisia vuokra-asuntoja, joten kysymys on edelleen ajankohtainen.
Kolmanneksi, kaupungissa on tehty myös pieniä sympaattisia asioita, jotka viestivät, ettei pientä ihmistä ole ihan kokonaan sysätty markkinavoimien armoille. Esimerkkini on kotoisin Malá Stranasta, linnavuoren puoleisesta osasta vanhaa kaupunkia. Niin historiallisesti keskeinen ja prestiisin täytteinen kuin alue onkin, niin restituutiossa palautetuissa taloissa asuu myös paljon vanhoja vuokralaisia, useimmiten eläkeläisiä. Vilkkaammat kävelyväylät, varsinkaan linnavuorelle johtava tie Nerudova, eivät nimittäin kiinnosta asuinkiinteistöjen kehittäjiä, koska turistit pitävät niillä liikaa meteliä. Paikallisilla mummoilla ja vaareilla ei sen sijaan ole valinnan varaa. Pohjakerrosten liiketilat ovat näillä kaduilla miltei täysin turismiteollisuuteen liittyvien palvelujen valloittamat. Lähes kaikki paikallisille suunnatut pikkukaupat ovat kadonneet “italialaisten” pizzerioiden, tsekkiläistä kristallia ja ylipäätään vain kaiken maailman roinaa ja naposteltavaa kalliilla myyvien liikkeiden alta. Lähes, mutta ei ihan. Alueella on nimittäin myös Prahan kaupungin omistamia taloja, joiden liiketiloja vuokrataan subventoiduin hinnoin pienille ruokakaupoille. Se mahdollistaa iäkkäiden, paikallisista kaupoista riippuvaisten asukkaiden elämisen vanhoilla asuinsijoillaan.
Ettei menisi liiaksi kehumiseksi, listataanpa muutamia tosi isoja asioita, jotka ovat poskellaan. Ensinnäkään sosiaalista asuntotuotantoa ei ole kuin erityisryhmien tarpeiksi, toiseksi tarkasti kohdennetun asumistuen sijaan käytössä on vuokrasäännöstely, jonka hyödyt kanavoituvat kenelle sattuu ja kolmanneksi asuntojärjestelmä on kaiken kaikkiaan hyvin epäsuotuisa niitä kohtaan, jotka ovat vasta tulossa asuntomarkkinoille ja joilla ei ole vielä omaa asuntoa (esim. nuoret).
Tällä tutkimusretkellä, tässä kaupungissa ja tässä kehitysvaiheessa olen kuitenkin iloinnut siitä, etten todellakaan voi nimetä yhtään sellaista kaupunginosaa, joka olisi selvästi mielestäni menossa alaspäin. Vaikka olen oikein yrittänyt etsiä, niin pintapuolisten kaupunkikierroksieni puitteissa minun on ollut vaikea löytää “tuoreita”, käynnissä olevan sosiaalisen rappeutumisen merkkejä. Vaikka kaupunginosien välillä on havaittavissa vaurauseroja, niin köyhyys ei ole selvästi alueellisesti keskittynyttä, eikä räikeitä köyhyyden merkkejä ylipäätään juuri näe. Esimerkiksi kerjäläisiä on erittäin vähän, ne vähät lähinnä pahimmilla turistialueilla ja joskus myös keskeisillä metroasemilla. Jos ajatellaan julkisia tiloja, niin viheralueet ovat kaikkialla suhteellisen hyvin hoidettuja ja ihmiset tuntuvat muutenkin välittävän asuinympäristöstään. Missään ei ole näkynyt mainittavampia vandalismin merkkejä, lukuun ottamatta graffiteja, joita taas on vähän kaikkialla, eniten keskustassa.
Olen kirjoittanut jo paljon restituutiosta, mutta palaan siihen vielä oman asumiseni osalta. Asun keskustan tuntumassa, Vinohradyn länsilaidalla, kunnostamattomassa restituutiotalossa. Talon rakentamisajankohta on arvioni mukaan 1890-luku. Talon on “saanut takaisin” yksityishenkilö, vanhahko nainen, joka ei itse asu talossa. Periaatteessa tälläinen talo edustaa hidasta kaupunkiuudistusta. Minä olen muutos, tai voisin olla. Käsitykseni mukaan suurin osa talon asukkaista on edelleen vanhoja vuokralaisia, joiden vuokrasopimukset periytyvät sosialismin ajalta. Jos – ja tässä tapauksessa kun – talon omistajalla ei ole varaa ostaa vuokralaisiaan ulos, asunnot tyhjenevät nykylainsäädännön puitteissa lähinnä luonnollisen poistuman kautta. Tyhjentyneet asunnot pintaremontoidaan ja vuokrataan sitten käypään markkinahintaan, joka on säänneltyyn vuokraan verrattuna moninkertainen. Uskoakseni maksan kämpästäni ainakin neljä kertaa enemmän kuin vastaavassa asunnossa asuva vanha vuokralainen.
Nykylainsäädännön mukaan kaikki uudet vuokrasopimukset ovat vuokrasääntelyn ulkopuolella vuokraajan kansallisuudesta riippumatta. 1990-luvun alussa tilanne oli toinen, tshekkiläisten vuokrasopimukset olivat sääntelyn piirissä, muille sai vuokrata kalliimmalla. Säädöksen tarkoitus on varmasti ollut hyvä, mutta on saattanut kääntyä hieman päälaelleen amerikkalaisten invaasiossa: asettumista on varmasti helpottanut, että asuntoja on ollut hyvin tarjolla. Ulkomaalaiset ovat edelleen haluttuja vuokralaisia, koska he venyvät parempiin vuokriin. Ainakin tässä talossa omistaja haluaa mieluummin ulkomaalaisia myös siksi, että he ovat nöyrempiä vuokralaisia, joille vuokralaisen asema yksityisessä vuokra-asunnossa on selkeämmin hahmottunut. Luulenpa kuitenkin, että oikeuksien ja velvollisuuksien jakautumisen opettelu on useimmiten molemminpuolista.
Ideaalitapauksessa uusilta vuokralaisilta saadut paremmat vuokrat investoitaisiin talon perusparannuksiin. Mutta se riippuu tietysti omistajan näkemyksestä. Minä olen tässä talossa toinen ulkomaalainen vuokralainen, lisäksi liiketilat on vuokrattu varmasti hyvään hintaan paikalliselle leipomoketjulle. Ainoa näkyvä perusparannus ovat osittain uusitut kaasuvedot. Tekemistä olisi, esimerkiksi vesieristeiden kanssa. Ymmärrän, että omistajaa ei motivoi tilanne, jossa suurimmalla osalla asukkaista vuokra ei nouse perusparannuksista huolimatta, mutta jo pelkkä omaisuuden arvosta huolehtiminen edellyttäisi mielestäni tiettyjä uudistuksia.
Ensimmäisen kerran kun kävin katsomassa nykyistä asuntoani vielä asuntoa etsiessäni, en malttanut olla sanomatta käytännön suhdetoimintaa hoitaneelle omistajan-tyttären-poikaystävälle, että tästä voisi pyytää korkeaa vuokraa, jos tänne teettäisi kunnon remontin. Vastaus oli, että “me ollaan tehty remonttia täällä kaksi kuukautta”. No, on tietysti remontteja ja remontteja. Tähän remonttiin lienee sisältynyt seinien tasoitus ja asunnon maalaus, sekä vanhan lankkulattian maalaaminen vielä kertaalleen. Suomalaisen asumistason näkökulmasta tällainen kämppä olisi lähinnä “hyvä runko”, josta saisi kunnostamalla ja osittain uudistamalla aivan loistavan asunnon. Nykyisellään asumisen laatu on vaatimaton. Eipä silti, mielelläni asun täällä muutaman kuukauden ja asuisin paljon pidempäänkin. Varsinkin kun asunto on aivan loistavalla paikalla. Täältä on lyhyt matka kaikkialle ja kätevät yhteydet julkisin kulkuvälinein, mukaan lukien metro. Mantsanlaitoksella sijaitsevalle työhuoneelleni kävelen vartissa.
Asuntoni on iso huone ja keittiö, noin 50:n neliön läpitalonhuoneisto. Seinät ovat tuoreen valkoiset, upea lankkulattia on maalattu tumman ruskeaksi. Ikkunat ovat isot, joten valoa riittää, varsinkin jos pitää harsoverhot auki, joka ei ole täällä tapana. Huonekorkeutta on reilusti yli kolme metriä. Kalustus on niukka ja aikamoista sillisalaattia: enimmäkseen lastulevykamaa Ikeasta, mutta myös muutama hauska vanhempi huonekalu. Asunnossa on kaasulämmitys, mikä on täällä vanhoissa taloissa aika tavallista. Keittiön “patteri” muistuttaa jenkkien ilmastointilaitteita, olohuoneen viritys taas kesämökkien vanhoja kaminoita. Iso keittiö on varustukseltaan kesämökkitasoa. Se on yhtä kuin vanha tiskipöytä ja kaasuliesi, sekä pari hyllyä, joille on kasattu vaatimaton keittiötarvikkeistoni. Vanha jääkaappi metelöi yhdessä nurkassa. Kylpyhuone on erotettu keittiöstä lautaseinällä. Varustus on normaali: käsienpesuallas ja kylpyamme, pesukone, sekä kaasuboileri, joka lämmittää veden. Kylpyammeen vierustaa on osin kaakeloitu. Suihkuverhoviritelmä on huono, mutta hyvällä mielikuvituksella homman saa toimimaan ihan hyvin. Lattiaa peittää muovimatto. Lattiassa ei ole minkäänlaisia vesieristeitä, mitäpä niillä kylpyhuoneessa tekisikään. Asunnossa on erillinen wc.
Vuokrani on 2000 mk kuukaudessa, eli aika paljon. Asumiskustannukseni ovat korkeat varsinkin kaupungin muuhun hintatasoon nähden. Toisaalta operoin markkinasegmentissä “englanninkielellä välitettävät kalustetut asunnot”. Jos olisin ollut vuokraamassa asuntoa yli vuodeksi, tarjontaa olisi ollut ihan mukavasti. Näin lyhyeksi ajaksi tarjonta oli niukempaa. Kämppä löytyi englanninkielisessä lehdessä olleen rivi-ilmoituksen perusteella. Tsekinkielisillä asuntomarkkinoilla, kalustamattomana ja pidemmäksi ajaksi vuokrattuna vastaava asunto olisi arviolta neljänneksen halvempi. Asuntojen hintoihin vaikuttavat sijainti, laatu ja koko – ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Neliöiden määrää ei tuijotella läheskään samassa määrin kuin Suomessa, huoneiden määrää kylläkin.
Kaupunki on mainio. Päätän kirjeeni positiivisiin tunnelmiin.
Kirjoittaja vietti syyslukukauden 2000 vierailevana tutkijana Prahan Kaarlen yliopiston sosiaalimaantieteen- ja aluetutkimuksen laitoksella