in English

Teoksessa: Stadipiiri (toim. 2000) Urbs. Kirja Helsingin kaupunkikulttuurista. Helsinki: Edita, 35-53.

Helsingin ravintolat ja kaupunkikulttuurin elävöityminen

Sampo Ruoppila & Timo Cantell

Kaupunki on muuttunut
mutta ei järin paljon
muistamme sen värin
joka oli harmaampi
silloin ei ollut yhtään
eurooppalaista vaateliikettä
olutta oli vain ruokailijoille
koko paikka muistutti
Neuvostoliittoa
- Anni Sinnemäki: “Helsinki“, Ultra Bran levyllä Vapaaherran elämää, 1996

Helsinki elää. Lyhyessä ajassa, kahdessa vuosikymmenessä, harmaasta ja vahvasti säädellystä kaupungista on tullut värikäs ja salliva. Kaupunkikulttuurin elävöityminen kiteytyy ravintoloissa tapahtuneisiin muutoksiin. Ravintoloiden lukumäärä on kasvanut rajusti, ja ravintolatyypit ja -tyylit ovat erilaistuneet. Aivan lähiaikoina ovat avautuneet myös lukuisat kahvilat, hampurilaisravintolat ja kesällä jalkakäytäville levittäytyvät terassit. 1980-luku oli erityinen kaupunkikulttuurin murrosaika, mutta ilmiöt kypsyivät vasta 1990-luvulla.

Kaupunkikulttuurilla tarkoitamme sellaisia yhteisöllisiä ja viihteellisiä tapoja olla, jotka mielletään kaupunkielämälle ominaisiksi. Kaupunkikulttuuri on jokapäiväistä mutta velvollisuuksien täyttämisen ulkopuolella. Kaupunkikulttuurin aikaa on etenkin vapaa-aika, ja tilallisesti se sijoittuu yksityisten tilojen kuten töiden, kodin ja koulun ulkopuolelle. Määritelmän “kaupunkielämä“ on elämää jatkuvien aistiärsykkeiden ja tuntemattomien ihmisten pinnallisen kohtaamisen keskellä [1]. Kaupunkilainen on se, joka sopeutuu tilanteeseen ja oppii nauttimaan siitä.

Kontrolloidut keitaat

Helsingin ravintolaelämän muutosten taustalla erottuvat yhtäältä viranomaisten alaan kohdistama sääntely, toisaalta kuluttajien kysyntä ja se mitä ravintoloitsijat ovat oivaltaneet heille tarjota. Kumpaankin ovat vaikuttaneet käsitykset siitä, mikä milloinkin on ollut “sopivaa“ ja kenelle. Julkinen sääntely oli aina 1990-luvun alkuun hyvin määräävässä asemassa. Viranomaiset säätelivät tarkasti ravintoloiden lukumäärää ja puuttuivat myös siihen, mitä ravintoloissa sai tarjota ja kuinka asiakkaiden tuli niissä käyttäytyä.

Anniskelutoiminnan perusehdot on määritelty alkoholilaissa. Varsinainen alkoholilaki on annettu itsenäisessä Suomessa kolme kertaa: kieltolakia seurannut tiukka laki vuonna 1932, liberaalimpi "keskiolutlaki" vuonna 1969 ja EU-kelpoiseksi sorvattu laki vuonna 1995. Yksittäisten säädösten soveltamista ja ohjeistuksia on muutettu myös muina aikoina. Esimerkiksi Helsingin Olympialaisten (1952) aikaan monia uudistuksia vietiin läpi sillä perusteella, mitä ulkomaalaiset turistit Suomesta ajattelisivat. Toisaalta 1970-luvun alun liberaalimpien vuosien paisuttama alkoholinkulutus säikäytti poliittiset päätöksentekijät ja johti anniskelulupien myöntämisperusteiden tiukentamiseen, ravintoloiden aukioloaikojen lyhentämiseen ja tuntuviin hintojen korotuksin. Uusi liberaalimpi kausi alkoi vastaavasti jo 1980-luvun jälkipuolella, mikä kuvastuu esimerkiksi ravintoloille myönnettyjen anniskeluoikeuksien lukumäärässä (kuvio1).

Anniskeluoikeuksien saaminen ravintolaan oli Suomessa perinteisesti hankalaa. Ennen vuotta 1991 Alko myönsi anniskelulupia uusiin osoitteisiin yleensä vain alalla jo tunnustusta saaneille ravintoloitsijoille, tavallisimmin ravintolaketjuille. Muilla oli mahdollisuus päästä mukaan lähinnä jälkimarkkinoilla. Kun lupa oli kerran annettu johonkin osoitteeseen, ei sitä käytännössä menetetty, vaikka ravintoloitsija paikassa vaihtui. Tiloista lupineen maksetut hinnat nousivat korkeiksi. Sääntelyllä ylläpidetty palveluiden jatkuva ylikysyntätilanne ja “reviirisuoja” -- tietyllä alueella sai olla vain tietty määrä anniskeluravintoloita -- oli toisaalta turvallinen myös yrittäjän kannalta. “Sinä päivänä kun A-oikeudet varmistuivat, ravintoloitsija tiesi tulevansa miljonääriksi“. Kilpailun puuttuessa sisäinen paine ravintoloiden uudistumiseen ei välttämättä ollut kova: “köyttä ei annettu [asiakkaille] enempää kuin oli tarpeen“.[2]

Ravintolaelinkeino vapautettiin “ehdonalaisuudestaan”,  kuten alan järjestöhistoriikki on ankaraa säätelyä kuvannut, vuonna 1991. Silloin poistui Alkossa suoritettu valikointi kenelle tiukasti kiintiöidyt anniskeluoikeudet myönnettiin ja kenelle ei, ja ravintoloiden perustamiseen liittyvää paperisotaa karsittiin. Sääntelyn heikentyminen ja ravintoloiden perustamisen helpottuminen johti niiden lukumäärän huomattavaan kasvuun, mitä talouslaman syveneminenkään ei estänyt (kuvio 1). Päinvastoin, lama jopa helpotti ravintoloiden perustamista, koska toimitiloja oli hyvin saatavilla ja ne olivat vuokriltaan edullisia heikossa kysyntätilanteessa. Laman kuvaksi muotoutuivat etenkin “mies ja hana“ -tyyppiset yksinkertaiset keskiolutpaikat, joista tuli yritystukien ansiosta yhdenlaista lama-ajan pikayrittäjyyttä. Mutta yhtä lailla laman takia tyhjentyneisiin tiloihin avautui myös kahviloita, ruokaravintoloita ja otteeltaan kunnianhimoisempia pubeja ja baareja.

<Kuvio 1: Anniskeluravintoloiden lukumäärän kehittyminen Helsingissä 1960-1999. Luvuissa mukana A- tai B-oikeuksilla varustetut ravintolat. Lähde: STTV.>

<Kartat 1 ja 2: Anniskeluravintolat Helsingin kantakaupungissa, Kalliossa ja Töölössä vuosina 1980 ja 1999. Lähde: STTV[4]>

Kuvauksemme Helsingin ravintoloissa 1980- ja 1990-luvuilla tapahtuneista muutoksista koskevat ensi sijaisesti Helsingin kantakaupunkia. Kirjoituksessa on käytetty lähteinä sanomalehtiaineistoja, tilastoja, tutkimuksia ja ravintola-alan vaikuttajien haastatteluja [5].

Etnisesti sävyttynyt ravintolaruoka

Ruokaravintoloissa käyminen on hiljalleen yleistynyt ja laajentunut kattamaan kaikki sosiaaliryhmät 1970-luvulta alkaen. Merkittäviä ensiaskeleita ovat olleet kaupallisen lounasruokailun laajentuminen, sekä pizzerioiden yleistyminen 1970- ja 1980-luvuilla. Kaupallisen lounasruokailun yleistymisen taustalla oli työnantajien velvoittaminen lounasruokailun järjestämiseen ja sitä seurannut lounassetelien tuominen markkinoille vuonna 1974. Kaiken kansan lounasruokailu keskittyi ensin erityisiin ruokabaareihin, joissa tyypillisiä annoksia olivat erilaiset leikkeet ranskanperunoiden kera [6]. Pizzerioiden avulla taas tavalliset suomalaiset oppivat käymään ruokaravintoloissa vapaa-ajallakin ilman, että se tuntui liian muodolliselta.

Helsingissä ruokaravintoloille on ollut ominaista pitkään säilynyt jako toisaalta klassisiin edustusluokan gourmet-ravintoloihin ja toisaalta hyvinkin arkisiin ja yllätyksettömiin pizzerioihin, ketjuravintoloihin, ruokabaareihin ja grilleihin. Tämä kahtiajako on murentunut  vasta 1980- ja 1990-luvuilla.[7]

Murentajina toimivat ensin etniset ravintolat, joiden perustamisen buumi Helsingissä sijoittuu Antti Kariston keräämisen tietojen mukaan 1980-luvun jälkipuoliskolle. ETYK-vuonna 1975 etnisiä ravintoloita oli ollut Helsingissä vain kourallinen, ja vuoteen 1985 mennessä valikoima oli lisääntynyt suhteellisen vaatimattomasti. Sen jälkeen syntynyt innostus näkyi etenkin kiinalaisen ruoan tarjonnassa: 1977 Helsingissä oli neljä, 1986 kuusi, mutta 1992 jo “lähemmäs kolmekymmentä“ kiinalaista ravintolaa [8]. Suurin osa uusista etnisistä ravintoloista oli hinnoiltaan melko edullisia, mikä oli omiaan lisäämään yleistä ulkonasyömisen houkuttelevuutta.

Toinen ravintoloihin vaikuttava tekijä oli kasvis- ja salaattipitoisempien ruokien lisääntyminen ja aterioiden yleinen keventäminen. Ravintoloissa muutos oli oikeastaan hivenen jälkijättöinen, sillä terveellisempää ruokavaliota oli tyrkytetty suomalaisille ravintovalistuksella 1970-luvulta alkaen, ja kotoisessa ruoanlaitossa kasvisten kulutus oli lisääntynyt jo 1960-luvulla [9]. Ruokabaarien katoaminen kantakaupungista ajoittuu kuitenkin vasta 1980-luvun lopulle, jolloin “leikeklassikot“ jäivät elämään lähinnä lähiöravintoloiden ja huoltoasemien baarien listoille.

1990-luvun alkupuolella ruokaravintoloiden kehityksessä limittyvät talouslaman pidättävät vaikutukset, mutta toisaalta myös ravintoloiden perustamisen helpottuminen. Käytettävissä olevan rahan vähentyminen niin kotitalouksilta kuin yritysten edustustileiltä pakotti ravintoloita tarkistamaan konseptejaan, ja nopeasti kallistunut lainaraha hillitsi ainakin isoja investointeja. Lama kolautti etenkin suuria ravintola- ja hotelliketjuja niiden omistajatahojen eli osuusliikkeiden ja Alkon Arctian joutuessa uudelleenjärjestelyjen kohteeksi.

Elinkeinon vapautumista seurannut omistajayrittäjien pyörittämien ravintoloiden lisääntyminen on sen sijaan rikastuttanut ravintola-alaa jo lamavuosista lähtien. Gourmetpaikkojen ja koko kansan ravintoloiden välille on syntynyt innovatiivisia ja kunnianhimoisia mutta myös vapaamuotoisempia “oman rahan“ ruokaravintoloita. Ketjuravintoloista ja muista vanhoista peruspaikoista uudet ruokaravintolat on erottanut ruoan laatu ja erityisyys -- mieluummin omintakeisuus ja etniset vaikutteet kuin tutut yhdistelmät. Perinteisiin gourmet-paikkoihin verrattuina suurin ero niissä on ollut pyrkimys häivyttää kaikenlainen jähmeys ravintolassa olemisesta, mikä tulee hyvin esiin palvelun ja tarjoilijoiden pukeutumisen “rentoutena” klassisiin kaavoihin verrattuna. Ensimmäiset uuden tyypin ravintolat, kuten Eerikinkadun Helmi (1992-), Korkeavuorenkadun Maxill (1993-) ja Vironkadun Safka (1993-), avattiin kun lama oli pahimmillaan. Saman lajityypin ja hintaluokan paikat levisivät myös kalleimmille liikepaikoille leimallisesti vasta 1990-luvun jälkipuoliskon nousukaudella.

Ravintolaruokailun 1990-luvullakin jatkunutta arkipäiväistymistä kuvaa ruoan painoarvon kasvu myös sellaisissa paikoissa, joissa se ei ole varsinaisesti pääosassa. Erilaiset neljän-viidenkymmenen markan ruoka-annokset ja pikkunaposteltavat, kuten toastit tai tapakset, ovat yleistyneet myös baareissa ja kahviloissa. Suunnannäyttäjänä toimivat 1990-luvun uuden iltaelämän keskuksen Uudenmaankadun baarit. Kaiken kaikkiaan ravintoloiden käyttö on monimuotoistunut, ja tiukka erottelu ravintoloiden, baarien ja kahviloiden välillä käynyt entistä hankalammaksi -- ja tarpeettomammaksi.

1980-luvun lopulla esiin rynnistäneiden etnisten ravintoloiden suosiokaan ei ole hiipunut.  Helsingissä on laskettu olleen vuonna 1992 vähintään 80 ja keväällä 1999 varovaisesti arvioiden jo 114 etnistä ravintolaa. Kummassakin laskelmassa ravintola määriteltiin etniseksi silloin kun ravintolan henkilökunta, sisustus, ilmapiiri ja ennen kaikkea ruoka edustavat leimallisesti jotain tiettyä kulttuuria. Ravintolakartalla etniset ravintolat sijoittuvat etenkin Punavuoreen, Kamppiin, Kallioon ja Taka-Töölöön, eli hiukan ydinkeskustan ja samalla kalleimpien liiketilojen ulkopuolelle.[10]

Etnisten ravintoloiden ja etnisten ravintovaikutteiden kansainvälisesti verrattain myöhäistä leviämistä Helsinkiin voi yrittää selittää kahdella rakenteellisella tekijällä. Ensinnäkin ulkomaalaisväestön osuus kaupungissa on ollut pieni. Nykyiset etniset vähemmistöthän syntyivät Helsinkiin oikeastaan vasta 1990-luvulla. Toinen, pienemmälle huomiolle jäänyt mutta tärkeä selitys on Suomen markkinoiden sulkeutuneisuus ulkomaalaisilta toimijoilta. Ulkomaalaisten yritys- ja kiinteistöomistukset mahdollistuivat vasta vuonna 1991, jolloin niin sanottu ulkomaalaispykälä poistettiin Suomen laista. Huomattavaa kuitenkin on, että ensimmäinen etnoravintolabuumi koettiin jo 1980-luvun lopussa, siis pikemminkin näistä tekijöistä huolimatta kuin niiden ansiosta. Etnisillä ravintoloilla on ollut ainakin aluksi suomalaiset “bulvaanit” eli nimelliset tai todelliset suomalaiset omistajat.

Myöhäinen hampurilaisbuumi

Hampurilaisia päästiin maistamaan Helsingissä jo 1960-luvulla keskustan muutamissa pienissä amerikkalaistyylisissä hampurilaisgrilleissä. Ensimmäinen markkinoille tullut hampurilaisravintolaketju oli englantilainen Wimpy, jonka Matkaravinto toi Helsinkiin lisenssillä vuonna 1973. Parhaimmillaan ketjulla oli kolme ravintolaa. Wimpyn kanssa kilpailivat Elannon Speedyt, joita oli vuonna 1975 kaksi. Hampurilaiset olivat nykyistä yksinkertaisempia: niissä oli vain sämpylä, pihvi, paistettua sipulia ja mausteena ketsuppia ja sinappia. Salaattia sämpylän välistä ei löytynyt ollenkaan.

Nykyisistä brändeistä Helsinkiin ilmestyi ensimmäiseksi Carroll’s, jonka ensimmäinen ravintola avattiin City-käytävässä vuonna 1975. Ketjun toi Suomeen Kesko, joka osti lisenssin nimen ja tunnuksen käyttöön alun perin Yhdysvalloista. Suomen ulkopuolelta Carroll’sit tosin hävisivät hyvin nopeasti ketjun sulauduttua yhteen toisen ketjun kanssa. Helsingin ensimmäinen McDonald’s perustettiin Forumiin vasta vuonna 1985. Kaiken kaikkiaan hampurilaispaikat olivat 1980-luvulla harvinaisia niin Helsingissä kuin muuallakin maassa. Hampurilaisketjujen räjähdysmäinen kasvu ja leviäminen joka ostoskeskukseen ja kirkonkylään tapahtui vasta 1990-luvulla. Kun vuonna 1990 koko Suomessa oli yhteensä alle 40 Carroll’sia, McDonald’sia, Hesburgeria ja Rollsia, oli näitä perheravintoloita vuonna 1998 jo yli 250 [11]. Hampurilaisten lisäksi pizza muovautui kansanruoaksi viimeistään 1980-luvulla ja kebab yritti samaa 1990-luvulla. Pizzoja on kuljetettu kotiin Helsingissä 1980-luvun puolivälistä alkaen.

Tuontiolohuoneiden olutkulttuuri

Olutravintoloiden synty Helsinkiin ajoittuu 1960-luvulle, jolloin perustettiin lukuisia tavernoja ja kellariravintoloita. Niiden konseptit syntyivät Alkon tiukassa valvonnassa siten, että yrittäjien liikkumavara yksityiskohtien suhteen jäi pieneksi. Keskioluen vapauttamista (1969) seurasivat erityiset keskiolutbaarit, jotka leimautuivat kuitenkin nopeasti karuiksi vähävaraisemman väestön juomapaikoiksi.

Ensimmäiset pubit  -- Richard’s, Annan ja Kluuvin -- perustettiin niin ikään vuonna 1969. Pub tarkoitti anniskelun sallimista myös seisomapaikoilla, mallia niihin oli otettu varsinkin Englannista. Ensimmäinen paikka, jossa koko miljöö oli tuontitavaraa, oli vuonna 1976 avattu Pub Angleterre. Sen toteuttivat Elannolle englantilaiset suunnittelijat. Helsingin ensimmäinen irlantilainen pubi on Tornissa vuonna 1980 avattu O’Malley’s.

1980-luvulle leimallisia olivat musiikkipubit kuten Rocktail’s, Barrie’s ja Hamlet, joiden mallit olivat peräisin lähinnä Pohjois-Amerikasta tai Hollannista. Niissä kokonaisia sisustuksia ei tuotu ulkomailta, mutta ravintolarekvisiitta -- tai pikemminkin krääsä -- oli kyllä peräisin ulkomaisista postimyyntiluetteloista. Verrattuna vanhempiin helsinkiläisiin pubeihin nämä paikat oli suunniteltu korostetusti yhtä kuluttajasegmenttiä, nuoria aikuisia, ajatellen. Hengeltään ne olivatkin lähempänä samalle ryhmälle vuosikymmenen taitteessa avattuja ensimmäisiä isompia iltaravintoloita, kuten Old Baker’sia (1978-) tai Happy Days’iä (1979-), jotka puolestaan olivat tarjonneet vaihtoehdon tanssiravintoloille ja hotellien yökerhoille. Muutamia nuorison rock-paikkoja, kuten Tavastia (1975-) ja Natsa (jo 1960-luvun lopulla), oli olemassa jo aikaisemmin.

Vaikutteiden alkuperämaasta huolimatta pubeissa juotava olut oli pitkään yksinomaan suomalaista. Laajempi ulkomaisten oluiden maahantuonti käynnistyi vasta vuonna 1986. Sitä ennen saatavilla saattoi olla suomalaisten oluiden lisäksi korkeintaan joitain “EFTA-oluita“, lähinnä tanskalaisia lagereita. Useita kymmeniä olutmerkkejä tarjoilevat oluthuoneet ovat vasta 1990-luvun ilmiö. Niiden joukossa kaksi ketjua ovat yltäneet brändeiksi: “kalaravintolat“ (Vastarannan kiiski ym.) ja William K:t ovat levittäytyneet jo kahdeksan oluthuoneen voimalla Töölöön, Punavuoreen ja Kallioon. Molemmat ketjut aloittivat vuonna 1991. Ainakin William K:iden esikuvana ovat olleet hollantilaiset Brown Caféet. Omaa väriään Helsinkiin ovat tuoneet myös irlantilaispubit, joiden perustamisaalto sijoittui 1990-luvun puolivälin paikkeille. Oluita käsittelevä suomalainen erikoisjulkaisu Olutlehti on perustettu vuonna 1991.

Olutravintoloiden nimistö muuttui Helsingissä 1990-luvulla siten, että myös uudet keskiolutpaikat, joissa ei välttämättä haettu sisällöllistä yhteyttä Iso-Britanniaan tai Irlantiin, ottivat käyttöön nimen Pub. Ravintoloiden nimien muutokset saivat myös alueellisia piirteitä. Laman aikana Pitkänsillan eteläpuolelle syntyi café- ja pohjoispuolelle pub-Helsinki [12]. Vuosikymmenen lopun lähestyessä Kalliossa oli kuitenkin näkyvissä merkkejä tämän kahtiajaon murentumisesta.

Miedompia juomia, mutta yhtä humalluttavia

Suomalaisten alkoholin kulutusta vuosina 1987-1994 vertailleen tutkimuksen mukaan trendi on ollut kulutuksen painottuminen keskiolueen ja mietoihin viineihin A-oluen ja väkevien juomien kustannuksella. Nämä muutokset alkoivat 1980-luvun lopulla, mutta kiihtyivät 1990-luvulla.[13]

A-olut korvautui kolmosella nopeasti ja dramaattisesti varsinkin ravintolamyynnissä. Tämä “keskioluen toiseksi aalloksi” kutsuttu muutos tarkoitti keskioluen tulemista kulttuurisesti hyväksytyksi kaikissa kansankerrostumissa. Toisin oli 1970-luvun alun “ensimmäisessä aallossa”, jolloin keskiolut liitettiin mielikuviin keskiolutbaareista ja vähävaraisuudesta.[14] Kevyemmän keskioluen hyväksyminen liittyy ravintola-alalla toimineiden mukaan 1980-luvulla yleistyneeseen työpäivän jälkeiseen ravintoloissa syömiseen ja juomiseen. Erityisiä iltapäivähintoja (happy hours) oli otettu käyttöön helsinkiläisissä ravintoloissa jo 1970-luvun lopulla.

Helsingissä oluen kokonaiskulutuksessa ei tapahtunut vuosina 1987-1994 suurta nousua toisin kuin muualla Suomessa. Mietojen viinien osuus kaikesta kulutetusta alkoholista sen sijaan kasvoi Helsingissä lähes kaksinkertaiseksi koko Suomeen verrattuna, ja väkevien osuus vastaavasti putosi enemmän. Helsingissä oluet muodostivat 54 prosenttia, miedot viiinit 22 prosenttia ja väkevät juomat 22 prosenttia alkoholin kokonaiskulutuksesta vuonna 1994. Vuosikymmenen lopulla myös siideri kiilasi suosittujen mietojen juomien joukkoon.

Viinien suosion kasvu näkyi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa kuitenkin lähinnä vähittäismyynnin kasvuna. Hieman yllättäen ainakin vuoteen 1994 asti viinien ravintolamyynti oli Helsingissäkin varsin vähäistä. Kuvaavasti ravintoloissa 1980-luvun suuri uutuus oli Alkon ensin vain niille myymä huokeampi karahviviini. Viinien tuntemus oli silloin yleisestikin ottaen niin vaatimatonta, että Alkon tiskillä kulttuuriseen erottautumiseen riitti minkä tahansa aidolla korkilla varustetun viinipullon ostaminen[15]. Viini-innostuksen voi sanoa alkaneen vasta 1990-luvulla ja keskittyneen lähinnä pääkaupunkiseudulle. Arvoviinejä ostetaan Suomessa eniten Helsingin Stockmanin Alkosta. Viiniharrastajien kotimainen erikoisjulkaisu Viini-lehti on perustettu vuonna 1989; puolet julkaisun tilaajista asuu pääkaupunkiseudulla. [16]
Helsingin erityispiirre on muuhun Suomeen verrattuna suurempi alkoholin kulutus, mutta myös helsinkiläisten laveampi tapa nauttia alkoholia. Nimenomaan ravintolakulutus on jatkuvasti ollut korkeampi kuin muualla maassa. Miedommat juomat ja useammin toistuvat juomakerrat eivät ole kuitenkaan syrjäyttäneet perinteistä, humalahakuista juomatapaa vaan pikemminkin nousseet sen rinnalle. Helsingissäkin juodaan edelleen enemmän viikonloppuisin, ja kerralla paljon. Miedot viinitkään eivät ole mannermaiseen tapaan juuri löytäneet tietään ruokajuomiksi, vaan ne nautitaan pääosin muissa tilanteissa kuin aterian yhteydessä.[17]

Kahviloiden mannermainen paluu

Sanomalehtiaineisto paljastaa kahviloita koskeneessa lehtikirjoittelussa olleen 1970-luvulla kaksi selkeää teemaa. Ensin kirjoitettiin siitä, että kahviloita on liian vähän ja pelättiin, että vanhatkin kahvilat ovat katoamassa. Vuosikymmenen lopulla ilmestyneet kirjoitukset taas surkuttelivat kahviloiden liian rajallisia aukioloaikoja ja sisälsivät kertomuksia siitä, kuinka kahviloissa haluttaisiin istua myös iltaisin ja viikonloppuisin. Vuonna 1980 kirjoitukset lisääntyivät tuntuvasti ja niiden sisältö muuttui positiiviseksi. Lehdet raportoivat uusien kahviloiden perustamisesta, ja kirjoittivat myös vanhoista kahviloista enemmän. Kahviloiden aukioloajat pitenivät. “Mukava on myös havaita, että vaikka keskusta hiljeneekin viikonlopuksi, monet kahvilat ovat auki myös sunnuntaina ja monista saa kupposen jo aamupäivällä. Tosin nämä paikat olisi tunnettava etukäteen. Muuten joutuu janoissaan harhailemaan pidempäänkin“, raportoi Helsingin Sanomien toimittaja keväällä 1981.[18]

1980-luvulla kahvila oli useimmiten vielä reilusti kahvila, ei café kuten 1990-luvulla perustetut paikat säännönmukaisesti nimettiin. 1980-luvun uusissa kahviloissa, etenkin yökahviloissa ja kirjakahviloissa, korostui kuitenkin jo perinteisiin kahvi(l)oihin verrattuna kiireetön tai jopa pitkitetty ajanvietto, mikä tuki kahviloiden muotoutumista kaupunkilaisten uusiksi olohuoneiksi. Vuosikymmenen tärkein kahvila näiden käytäntöjen muovaajana oli Seurahuoneen Café Socis, joka “mannermaisena“ ja “wieniläismielisenä“ sai runsaasti huomiota heti avautuessaan. Kahvilan suunnitellut arkkitehti oli suomalainen, mutta mallia haettiin ulkomailta esimerkiksi siten, että entiseen tanssitilaan sisustettiin lehtihuone, jonne hankittiin Wienistä puiset lehtitelineet[19]. Kahvilakulttuurin kehittymisen kannalta erityisen tärkeää oli Sociksen aukioloajan pidentäminen aamuviiteen vuonna 1986. Yökahvila oli kuin kapakka: säännöllisen vuorokausirytmin ulkopuolisina, öisinä hetkinä kahvila oli ennen kaikkea oleskelupaikka, jossa itse kahvi alkoi olla jo sivuseikka. Muodit kuitenkin muuttuivat, yöelämän kilpailu kiristyi, ja Sociksen kahvila suljettiin 1990-luvun alussa kun se oli alkanut saada suosiota oleskelupaikkana myös etnisten vähemmistöjen keskuudessa.

Caféistuminen, eli kahviloiden perustaminen ja kahviloissa oleskelu, lisääntyi Helsingissä huomattavasti 1990-luvulla, kuten Johanna Mäkelä ja Taina Rajanti tässä kirjassa kertovat. He erottavat 1990-luvulla kaksi kahviloiden perustamisen aaltoa. Mannermaisten kahviloiden, kuten Pohjois-Esplanadin Café Strindbergin ja Café Esplanadin (molemmat 1993), synnyn vuosikymmenen alkupuolella ja amerikkalaistyyppisten kahvibaarien leviämisen aivan vuosikymmenen lopulla.

Urbaani ulkotarjoilu

Terassit saapuivat sodan jälkeiseen Helsinkiin olympialaisvuonna 1952. Ne olivat  tilapäisiä katukahviloita, joita perustettiin nimenomaan ulkomaalaisia kisaturisteja varten, ei kaupunkilaisille itselleen. Vakinaisia katukahviloita oli Helsingissä 1950-luvulla vain muutama. Aina 1970-luvulle asti Helsingin terassit olivat lähinnä kesäkahviloita, joiden vähäistä lukumäärää pahoiteltiin säännöllisesti lehtikirjoituksissa. Ulkoilmatarjoilu yhdistettiin niissä urbaanisuuteen ja kansainvälisyyteen, ja sen katsottiin edustavan vapaampaa alkoholikulttuuria, johon lehdet suhtautuivat yleisesti ottaen olemassaolevia säädöksiä sallivammin. Aikakauden tiukkuutta kuvaa hyvin se, että kesällä 1977 Helsingissä oli vain 35 ulkotarjoilupaikkaa, joilla oli täydet tai viinioikeudet[20]. Nämä terassit sijaitsivat nykykäytännöstä poiketen tavallisesti jossain muualla kuin katujen varsilla.

Kiinteistöviraston tietojen mukaan Helsingissä oli kesällä 1983 vain hieman alle 30 terassia, anniskeluoikeuksin tai ilman, jotka sijaitsivat kaupungin omistamalla maaperällä, esimerkiksi jalkakäytävällä tai puistossa. Lupakäytäntöä yksinkertaistettiin ja helpotettiin vuonna 1984. Silloin kaupunki myönsi luvat 44:lle terassille.Vuonna 1999 kaupungilta luvan saaneita terasseja oli jo yli viisisataa. Terassien perustamisen tahti on yltynyt vuodesta 1993 lähtien.  Muutoksen taustalla olivat uudet näkemykset ja tulkinnat, eivät sääntöjen muutokset. Lupakäytäntöihin vaikuttamassa olleen virkamiehen tulkinnan mukaan asennemuutoksen taustalla olivat ulkomailta saadut vaikutteet ja niitä seuranneet, hyvin onnistuneet kokeilut. Vuonna 1999 ulkotarjoilun sääntöjä kiristettiin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, kun kaupunki rajasi asuintaloissa sijaitsevien ravintoloiden terassien aukiolon kello 22:een. Sääntömuutoksen taustalla oli asukkailta saatu palaute.

Siskot, ravintolaan!

1980- ja 1990-lukujen merkittävin yksittäinen muutos suomalaisessa ravintolakulttuurissa oli naisten itsenäistyminen omaksi asiakaskunnakseen. City-lehti raportoi keväällä 1986: “Pääkaupunkiseudun ravintolat ovat kolmen viime vuoden aikana löytäneet uuden yleisön; itselliset, hyvin ansaitsevat ja kodin ulkopuolella viihtyvät naiset.“ [21] Uranaiset eivät olleet enää 1980-luvulla millään muotoa uusi ilmiö, mutta heidän siirtymisensä itsenäisiksi tai naisryhmissä liikkuviksi ravintola-asiakkaiksi sen sijaan tuntui olevan. Muutoksen etujoukko, totunnaisuuksia kyseenalaistaneet yliopisto-opiskelijanaiset, olivat aloittaneet ravintoloissa käymisen jo aikaisemmin, mutta yleisempi asenteiden muutos ajoittuu 1980-luvulle. Iloinen kehoitus kuului: “siskot ravintolaan!“.

Muutos oli merkittävä myös ravintoloille, sillä naisasiakkaat asettivat niille uusia vaatimuksia ja olivat kenties myös uutuuksiin ja trendeihin herkemmin reagoiva asiakasryhmä. City-lehti tulkitsi ravintoloissa lisääntyneiden valon, tilan ja vehreyden naisten ansioksi. Siipipöyrä Oy:n ravintoloita 1980-luvulla vetäneen Jouni Kylmälän mukaan naiset siirtyivät ravintolaan nimenomaan ruokasalien kautta: töiden jälkeisten happy hour’eiden aikaan yli puolet ruokasaliasiakkaista oli naisia. Ruokalistoilla naisille kohdennetun tarjoilun perusklisee syntyi nopeasti. Vuonna 1986 uudistuneen Sky Barin ravintolapäällikön sanoin: “naisia houkutellaan paikalle katkarapupöydän ja valkoviinin avulla“[22].

1980-luvun murroksen merkittävyys korostuu etenkin kun sitä vertaa 1960-luvun “suuren seksuaalisen vallankumouksen“ aikaiseen sanomalehtiaineistoon. Vuosina 1966-1969 sanomalehdistössä käytiin nimittäin vilkasta vaikkakaan ei vielä järin tuloksellista keskustelua siitä, tuleeko naisia ylipäätään päästää ravintoloihin ilman miehiä. Laajemmassa pukeutumiskeskustelussa esitettiin samaan aikaan kysymys voiko naisen päästää (seuralaisen kanssa) ravintolaan housut jalassa, eikä hameessa kuten ravintolakiin kirjattuja pukeutumissääntöjä oli tavattu tulkita. Näihin keskusteluihin verrattuna naisten korostuminen itsenäisinä ja haluttuina asiakkaina, jotka myös vaikuttivat ravintoloiden tarjoiluun ja sisustukseen, on huomiota vaille jäänyt mullistus.

Tervemenoa pikkutakkipakko

Ravintola-asiakkaita koskeneet pukeutumissäännöt poistuivat 1970-luvun kuluessa niin, että Uusi Suomi saattoi julistaa vuonna 1977 (anniskelu)ravintoloiden solmio- ja pikkutakkipakon olevan auttamattomasti ohi. Täydellinen vapaus ei kuitenkaan koittanut. Kesällä 1979 ravintolat ilmoittivat pukeutumiskoodia kyselleille ja testanneille Helsingin Sanomien toimittajille, että “asu saa olla vapaa, kunhan on siisti“. Käytännöt hieman vaihtelivat, esimerkiksi “teryleenipaikaksi“ julistautuneeseen Old Baker’siin ei päässyt farkuissa, kun taas Happy Daysiin pääsi jopa farkuissa ja t-paidassa.[23]

1980-luvulla pukeutumiskoodissa oltiin jo lähestymässä nykyistä, vapaamuotoisempaa käytäntöä. Portsareita oli jo vähemmän, yökerhoja lukuun ottamatta, ja pukeutumistyylin perustaksi katsottiin asiakkaiden yhteisymmärrys siitä, mikä sopii mihinkin. 1980-luvulla erottelut olivat kuitenkin vielä karkeampia ja ravintolahenkilökunta saattoi antaa palveluhaluttomuudellaan selviäkin signaaleja toivotusta linjasta. Ravintoloiden itse asettamat suoranaiset pukeutumisrajoituksetkaan eivät poistuneet käden käänteessä. Esimerkiksi kesän 1986 terasseja esitellyt City-lehti muistutteli vielä paikoista, jotka olivat ilmoittaneet sisäänpääsyn evättävän asiakkailta, jotka ilmestyvät paikalle lenkkitossuissa tai farkuissa[24].

Vaikutteiden vallankumous

Helsingin kaupunkikulttuurin elävöitymisen taustalla on länsieurooppalaisen kaupunkikulttuurin jäljittely, mutta kuitenkin siten, että suoranaisen kopioinnin sijaan ulkomailta napatuista ideoista on muotoiltu kotikutoinen, Helsinkiin ja Suomeen sopiva versio. Tämä “jos kerta maailmalla, niin miksei meilläkin“ -kaava sopii niin kuvaamiimme ravintoloihin, kahviloihin ja baareihin kuin myös uusiin kaupunkimedioihin (1985-), kävelykatuihin (1986-), kauppakeskuksiin (Itäkeskus 1983-, Forum 1985-) tai vaikkapa kirpputorien löytämiseen muina kuin varattomien ostospaikkoina (Hietaniemestä tuli suosittu vuonna 1987).

Yksi syy kaupunkikulttuurisen murroksen ajoittumiseen 1980-luvulle on ollut ulkomaisten vaikutteiden välittyminen Suomeen ja etenkin Helsinkiin yhä leveämmällä rintamalla. Ideat siitä miten kaupunkia voisi käyttää, ja minkälaista kaupunkielämä voisi olla, ovat kulkeutuneet tänne lopulta joutuisasti, ja niihin on reagoitu innostuneesti. Ravintola-alalla tämä on näkynyt ravintoloiden erilaistumisena, kuluttajien valmiutena käyttää uudentyyppisiä paikkoja ja samalla viranomaisten uudenlaisena, vapaamielisempänä tapana soveltaa olemassa olevia säädöksiä.

Murroksen mahdollistaneella “vaikutteiden vallankumouksella“ on nähdäksemme kaksi lähdettä: lisääntynyt ulkomaanmatkailu ja paikallisten kaupallisten medioiden syntyminen. Olemme taipuvaisia korostamaan matkailun ensisijaisuutta, koska myös suomalainen mediamurros tarvitsi henkilökohtaisia kokemuksia ulkomaisista esikuvista. Ulkomaanmatkailun seurauksena lisääntyivät omakohtaiset, vaihtoehtoisen näkökulman kaupunkielämän sisältöön tarjoavat kaupunkikokemukset.

Suomalaisten matkailu ulkomaille kasvoi dramaattisesti 1980-luvulla, etenkin vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Ulkomaanlentojen matkustajamäärät lähes kolminkertaistuivat 2,08 miljoonasta 5,78 miljoonaan vuosina 1980-1990. Ulkomaanlentojen matkustajamäärä ylitti kotimaanlentojen matkustajamäärän vasta vuonna 1987. Lama vähensi ulkomaanlentojen matkustajamääriä, mutta ne pysyivät koko ajan tuntuvasti 1980-luvun puoliväliä korkeammalla tasolla. Vuodesta 1996 alkaen ennätykset ovat jälleen rikkoutuneet.[25]

Vapaa-ajanmatkailun kautta hankittujen kokemusten luonteen ja laajuuden suhteen oleellista on, että etelän lomaparatiiseihin suuntautuneiden pakettimatkojen ohella 1980-luvulla yleistyivät myös erilaiset itsenäisemmät matkustusmuodot. Esimerkiksi interrail-korttien myynti singahti Suomessa voimakkaaseen kasvuun vuonna 1979. Nuorten junamatkailun huippuvuodet kirjattiin 1985-1986, jolloin Eurooppaa valloittamaan lähti vuosittain parikymmentä tuhatta nuorta matkailijaa[26]. Myös kielikurssit ja ulkomailla vietetyt vaihto-oppilasvuodet yleistyivät.

Suomen ja ulkomaiden välisten suorien vuorovaikutuskanavien lisääntyminen näkyy myös vilkastuneessa puhelinliikenteessä. Ulkomaanpuheluiden lukumäärä nelinkertaistui vuodesta 1980 vuoteen 1990 mennessä, ja peräti yhdeksänkertaistui vuoteen 1997 mennessä[27].

Median osalta harvalukuisilla, instituutioiksi muotoutuneilla tiedotusvälineillä oli kattavahko vaikutteiden kontrolli suomalaiseen yhteiskuntaan aina 1980-luvun puoliväliin asti. Maassa vallitsi eräänlainen tiedonannon, yhteiskuntakuvan ja elämänihanteiden määrittelyn harvainvalta, jonka kulttuuristen vaikutusten pilkkanimikkeiksi tiivistyivät murroshetkellä sellaiset käsitteet kuin “yhtenäiskulttuuri“ ja “monokulttuurinen Suomi“.

Media moniäänistyi lopulta yhdellä rytinällä. Mullistus oli vallankumouksellinen etenkin televisiossa ja radiossa, joissa Yleisradiolla oli ollut monopoliasema. Yksiäänisyys murtui ensin radiossa. Parikymmentä ensimmäistä paikallisradiota sai toimilupansa keväällä 1985, niiden joukossa helsinkiläiset Radio City ja Radio Ykkönen. Outi Poppin Lepakon studiossa lausuma repliikki “nyt eetteri on vapaa“ aloitti uuden aikakauden vapunaattona 1985. Televisiossa Yleisradion kanavamonopoli murtui kun mainosrahoitteinen Kolmoskanava aloitti lähetykset joulukuussa 1986. Runsaasta elokuvatarjonnasta tutuksi tulleen kanavan omistivat aluksi YLE, MTV ja Nokia. Nykyinen MTV3 syntyi kun mainostelevisio siirtyi kokonaan kolmoselle tammikuussa 1993. Jälkikäteen tuntuu hämmentävältä, että ohjelmapolitiikan monopoli murtui vasta samoihin aikoihin, kun myös “satelliitti-tv“ eli kaapelikanavat alkoivat jo hiljalleen valloittaa Suomea.

Painetussa mediassa murros merkitsi erilaisten, selvästi omalla äänellään puhuvien pienten lehtien tunkeutumista Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen sekä maakuntalehtien ja aikakauslehtien rinnalle. Omaehtoisuuden pioneereja olivat 1970-luvun lopun alakulttuureista ponnistaneet pienlehdet kuten Komposti, Hurma ja Hilse. Laajempilevikkisiä nuorisokulttuurin vaikuttajia olivat musiikkilehdet. Vanha vakaa Suosikki (1961-) sai rinnalleen katu-uskottavammat Soundin (1975-) ja Rumban (1983-), joissa punk ja pop kääntyivät reippaammin Systeemiä vastaan.1980-luvun alkupuolella ehti ilmestyä myös urbaanimpia pienlehtiä kuten Bambi, City 1999 ja Scandal. Näistä kaksi viimeistä yhdistyivät City-lehdeksi. Uutta eurooppalaista kulttuurikeskustelua esiteltiin puolivuotisjulkaisu Imagessa (1985-).

Kaupunkikulttuurin kannalta käännekohta oli City-lehden perustaminen huhtikuussa 1986. Lukijoille ilmaisen, mainosrahoitteisen lehden levikki kasvoi jo ensimmäisenä vuonna 130 000:een. Vuonna 1986 tehdyn lukijakyselyn mukaan lukijoiden keski-ikä oli 27 vuotta; lehteä eivät siis aluksi lukeneet niinkään teinit, vaan nuoret aikuiset. Vaikka kulutusorientoitunut City-lehti vaikutti monesti juppikulttuurin lippulaivalta, lukivat sitä kaupungin sykettä janoten nekin, jotka eivät juppiudesta pahemmin perustaneet.

"Vapaa-ajan äänenkannattajaksi" julistautunut City-lehti oli kartta yhteisiin olohuoneisiin, niiden ruoka- ja juomavalikoimiin, ohjelmiin, asiakaskuntiin ja pääsymaksuihin. Idea kaupunkioppaasta oli tietenkin tuontitavaraa, City oli maailman metropolien minne mennä -lehtien ja etenkin tukholmalaisen Nöjesguidenin kulttuurisidonnainen kopio. Mutta kopioitujen ideoiden lisäksi vanhoissa City-lehdissä oli sellainen määrä missionääristä energiaa ja romantisoivaa urbaania hehkutusta, että sen julistus miten ja missä tuhlailla ihanaa vapaa-aikaa ei voinut olla imeytymättä helsinkiläisiin[28].

Uudet, nuorille aikuisille suunnatut paikalliset mediat, kuten paikallisradiot ja City-lehti, olivat tärkeä avain Helsingin elävöityvään kaupunkikulttuuriin. Uudet mediat dokumentoivat tapahtumia erityisen herkästi, ja vaikuttivat opastamalla  kuluttajia käyttämään kaupunkia. Jotkut niiden käsittelemät teemat olivat tosin tuttuja muillekin medioille. Esimerkiksi ruokakulttuurin noste lisäsi ruokalajeista ja ravintoloista kirjoittamista muissakin lehdissä jo 1980-luvulla. Kaupunkikulttuuria koskevan -- ja luovan -- kirjoittelun lopullisena valtavirtaistumisena voi pitää Helsingin Sanomien NYT-liitettä, joka alkoi ilmestyä marraskuussa 1995.

Post-sosialistinen kaupunkikulttuuri?

Useissa keskeisissä yhteiskuntamuutoksissa suomalainen yhteiskunta on seurannut muiden (länsi)eurooppalaisten yhteiskuntien esimerkkiä erikoisella tavalla: viivästyneesti ja äkillisesti. Tämä pätee myös kaupunkikulttuurin elävöitymiseen. Helsingissä ainutlaatuista eivät ole elävöitymisen seuraukset vaan murroksen myöhäisyys ja nopeus.

Kaupunkikulttuurin esiinnousu limittyi kahden hyvin erilaisen yhteiskuntapoliittisen linjauksen taitekohtaan. Yhteiskuntapoliittista keskustelua tutkineen Pertti Alasuutarin mukaan etenkin 1970-luvulla lait, valtiolliset tuet ja avustukset pyrittiin yhdistämään mahdollisimman laajoiksi ja kaiken kattaviksi “järjestelmiksi“ tai mekanismeiksi. Alasuutari on nimennyt tämän vaiheen Suomen yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kehityksessä suunnittelutaloudeksi. Sen on korvannut 1980-luvulta alkaen ja 1990-luvulla kypsyen kilpailutalous. Kokonaisvaltaisten järjestelmien sijaan yhteiskuntapolitiikassa ovat korostuneet ihmiskeskeisyys, yksilöt ja markkinat.[29]

Laaja-alaisen sääntelyn ja suunnittelun murtumisen valossa kalskahtaa kolkon tutulta myös Iván Szelényin Itä-Euroopan entisiä sosialistisia kaupunkeja koskeava toteamus, että näissä kaupungeissa oli vähemmän “urbanismia“, eli ne olivat kulttuurisesti vähemmän kaupunkimaisia kuin vastaavan kokoiset ja historialliselta taustaltaan samankaltaiset länsieurooppalaiset kaupungit. Kulttuurisen kaupunkimaisuuden vähäisyys ilmeni Szelényin mukaan erojen ja erilaisuuden puutteena sekä sosiaalisten marginaalien ohuutena. Katukuva oli köyhempi, kun kauppoja, ravintoloita ja muita kaupallisia palveluita sekä niiden ulkomainontaa oli vähän. Marginaalien -- siinä mielessä kun Szelényi termiä käyttää -- ohuus ilmeni kahdella tavalla. Sosialistinen järjestelmä karsi tai ainakin pakotti näkymättömiin positiivisen, poikkeavaa suvaitsevan, luovan ja innovatiivisen marginaalin, kuten boheemit, kyseenalaistajat ja toisinajattelijat. Toisaalta negatiivinen marginaalikin oli kapea. Sosialistisissa kaupungeissa ei näkynyt räikeimpiä köyhyyden tunnusmerkkejä kuten kodittomia tai kerjäläisiä, ja rikollisuuskin oli näissä kaupungeissa vähäistä.[30]

Kuin uusiutumassa olleita yhteiskuntapoliittisia linjanvetoja alleviivaten City-lehden päätoimittajan Kari Kivelän  teksteissä 1986-1987 sekä toisaalta Jaakko Tapanisen ja Timo Harakan jälkikäteen murroksesta esittämissä tulkinnoissa [31] yhteiskunnan uudet äänet -- sekä yksilökeskeisyys että vaihtoehtoliikkeet -- asettuvat jälkikekkoslaisen Suomen jäykkää ja säädeltyä yhteiskunnallista konsensusta, “yhtenäiskulttuuria” vastaan. Nämä tulkinnat esittävät arvojen murroksen sukupolvikysymyksenä. Olivathan edellisen yhteiskunnallisen murroksen moottorit, 1960-luvun opiskelijaradikaalit, “imaistu suoraan Systeemiin, jonne he katosivat jälkiä jättämättä“, kuten Timo Harakka on piruillut. City-lehdessä päätoimittaja Kari Kivelä nostatti sukupolvikapinaa vuonna 1986 toteamalla "kärjistäen: eilispäivän kulttuuriradikaaleista ja edistyksellisistä on tullut tämän päivän konservatiiveja, edistyksellistä pysähtyneistöä", jolle “tunnusomaista on ollut unelmien sortumisen jälkeisten nuorempien ikäluokkien arvomaailman kauhistelu ja kieltäminen“.

Näistä lähtökohdista myös vapaa-ajalla, populaarikulttuurin kepeydellä ja korostetulla yksilöllisyydellä oli hetkellisesti oma poliittinen ulottuvuutensa. City-lehden yksivuotispääkirjoituksessa vuonna 1987 päätoimittaja Kivelä maalaili, että se oli tilaisuus "yhtenäiskulttuurin sivullisille" ottaa ote elämästä, "varastaa aikaa itselle, alkaa elää salakavalasti isompaa elämää kuin mihin heidät oli tuomittu". Kokemusperäinen tieto asetettiin Systeemin asiantuntijatietoa vastaan. Uudet tulkinnat siitä minkälainen kaupungin tulisi olla, olivat päässeet valloilleen.

Yhteiskuntatieteissä kaupunkilaisen kulutuskulttuurin voimistumista on selitetty maltillisemmin väestön keskiluokkaistumisella. Helsingin työvoimarakenteessa ylempien toimihenkilöiden osuus onkin kasvanut ja työväestön osuus vastaavasti supistunut 1970-luvun alusta alkaen. Ylemmät ja alemmat toimihenkilöt muodostivat 1990-luvun lopulla kaksi kolmasosaa työssä käyvästä työvoimasta.

Uusiin toimihenkilöammatteihin, kuten erilaisiin tietotöihin tai keskiportaan johtoon palkattuja kutsuttiin 1980-luvulla uudeksi keskiluokaksi. Koska uusilla ammateilla ei vanhan keskiluokan ammattien tapaan ollut vakiintunutta prestiisiarvoa ja siihen liittyviä tunnusmerkkejä, katsottiin valituilla elämäntavoilla olevan korostunut merkitys tämän ryhmän pyrkiessä näyttämään asemaansa. Tämän tulkinnan mukaan juuri uusi keskiluokka oli avainasemassa omaksumaan herkästi uusia yhteisöllisiä tapoja olla ja kuluttaa[32].

Kaatuneitten aitojen kaupunki

Helsingin ravintolakulttuurin elävöitymisessä vuosituhannen kaksi viimeistä vuosikymmentä eroavat toisistaan siten, että 1980-luku oli ruohonjuuritason läpimurtojen aikaa ja 1990-luvulla edellisen vuosikymmenen ilmiöt kypsyivät ja laajenivat. Uusien käytäntöjen omaksuminen on ollut kiihkeää, sillä edellisen vuosikymmenen uudet ja tuoreet “ilmiöt“ ovat jo muuttuneet itsestään selvästi kaupunkilaiseen elämään kuuluviksi.

Mallia ravintolamaailman uutuuksille -- niin uusille tai uudistuville ruokaravintoloille, pubeille, baareille kuin kahviloillekin -- on haettu säännönmukaisesti Länsi-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Ideoiden maahantuojat ovat kuitenkin olleet suomalaisia, ja kopioinnin sijaan ulkomailta napatuista ideoista on tavallisesti muotoiltu kotikutoinen versio. Toisaalta myös asiakkaiden omakohtaiset matkakokemukset mannermaiseksi miellytystä kaupunkikulttuurista ovat lisänneet valmiuksia omaksua uusia tapoja käyttää kaupunkia. 1980-luvun puolivälin murroksessa myös uudet paikallismediat olivat tärkeä opas elävöityvään Helsinkiin.

Ravintolatoiminnan voimakas laajentuminen on yhdistynyt ravintoloiden, baarien ja kahviloiden korostuneeseen esille tuloon kaupunkitilassa. Akvaariomaiset näyteikkunat ja jalkakäytäville aukeavat terassit ovat korvanneet aiemmin verhojen taakse kätketyt salamyhkäiset anniskelualueet. Aidat ovat kaatuneet, ravintolat ovat auenneet kadulle ja kadut katettu osin ravintoloiksi. Murros on tapahtunut kohtuullisen myöhään mutta se on ollut sitäkin intensiivisempi. Näkyvillä olevat ja helposti lähestyttävät  ravintolat kuuluvat olennaisesti niihin yhteisöllisiin ja viihteellisiin tapoihin olla, jotka mielletään kaupunkielämälle ominaisiksi.
 

Loppuviitteet

[1] Sennett 1990; Simmel 1971.
[2] Haastattelut.
[3] Ks. Karisto 1994; Karisto & Tuominen 1994.
[4] Vuosien 1960, 1980 ja 1993 kartat on laatinut Mika Marttinen (1997). Kiitämme mahdollisuudesta käyttää samaa esitysmallia vuoden 1999 kartassa.
[5] Lehdistöaineistot ovat (1) Helsingin kaupunginarkistossa säilytettävä kaupunginmuseon lehtileikekokoelma, johon olemme tutustuneet koko sodan jälkeiseltä ajalta vuoteen kokoelman päättymisvuoteen 1982 asti hakusanoin “ravintolat“, “kahvilat“ ja “baarit“, sekä (2) City-lehden ensimmäinen vuosikerta, numerot 1/86 - 5/87. Artikkelia varten olemme haastatelleet seuraavia henkilöitä: Johtaja Jouni Kylmälä, DevExit Oy; Matkailuneuvos, Hotelli- ja Ravintolaneuvosto ry:n eläkkeellä oleva toimitusjohtaja Jorma Latvus; Ravintolapäällikkö Olli Majanen, Elannon Ravintolat Oy; Neuvotteleva virkamies Kari Paaso, Sosiaali- ja terveysministeriö; Toimistopäällikkö Tapio Sademies, Helsingin kiinteistövirasto.
[6] Gronow 1998.
[7] Tähän tulkintaan olemme päätyneet keskusteluissa sosiologi Johanna Mäkelän kanssa. Kiitämme häntä avusta luvun laatimisessa.
[8] Karisto 1992; IS 8.12.1977; City-lehti (1986).
[9] Sillanpää 1999, 140-144.
[10] Karisto 1992; Villanen 1999. Kumpikin laskelma perustuu anniskeluoikeuksin varustetuista ravintoloista pidettävään rekisteriin, joista etnisiä ravintoloita on ensin poimittu vierasperäisen nimen perusteella, ja sitten poistettu joitain ravintoloista “ei tarpeeksi etnisinä“ muun kaupunkitiedon perusteella. Standardimaiset hampurilaispaikat ja läpikotaisin suomalaistuneet pizzeriat on tiputettu heti aluksi pois kummastakin laskelmasta. Sijainneista ks. Tani et al. 1996.
[11] HS 23.2.1999, D1.
[12] Karisto & Tuominen 1994.
[13] Österberg 1995.
[14] Rahkonen et al. 1994.
[15] Roos 1988, 135.
[16] Alko; Viinilehden levikkitiedot Kynämies Oy:stä.
[17] Österberg & Laakso 1993.
[18] HS 7.5.1981. Lehtikirjoittelun tematiikan kuvailu Helsingin kaupunginmuseon sanomalehtiaineiston pohjalta.
[19] US 18.5.1982; IS 10.5.1982.
[20] US 15.6.1977.
[21] City 1/86.
[22] City 7/86.
[23] US 15.6.1977; HS 28.7.1979.
[24] City 2/86.
[25] Suomen tilastollinen vuosikirja 1998, 276.
[26] Tiedot VR:ltä.
[27] Suomen tilastollinen vuosikirja 1998, 277.
[28] ks. Eskola & Ruoppila 1999.
[29] Alasuutari 1996, 104-121.
[30] Szelényi 1996, 299-303.
[31] Harakka 1999; Kivelä Cityssä 5/86 ja Cityn pääkirjoituksessa 5/87; Tapaninen 1994.
[32] Esimerkiksi Ahola 1989.
 

Kirjallisuus

Ahola, Eija (1989). Happy Hours. Uuden keskiluokan ravintolaelämää. Helsinki: Hanki ja jää.

Alasuutari, Pertti (1996). Toinen tasavalta. Suomi 1946-1994. Tampere: Vastapaino.

Ehdonalaisen elinkeinon viisi vuosikymmentä (1996). Hotelli- ja ravintolaneuvosto ry 1946-1996. Helsinki: Hotelli- ja ravintolaneuvosto ry.

Eskola, Hanna & Ruoppila, Sampo (1999). Snadista stadista cityn sykkeeseen. 1980-luvun nousukausi, kulutuskäytännöt ja kaupunkikulttuuri. Teoksessa Keskinen, Vesa (toim.) Lama.nousu@hel.fi. Havaintoja vuosituhannen vaihteen Helsingistä. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 117-126.

Gronow, Jukka (1998): Maku muovaa kaupunkia. Lounasruokaa Helsingissä 1960-luvulta nykypäivään. Teoksessa Knuuti, Liisa (toim.) Aistien kaupunki. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja C47, 23-34.

Harakka, Timo (1999). Vuoden 1979 sukupolvi. Miksi Koijärven valtaus on tärkeämpi kuin Vanhan valtaus. Suomen kuvalehti 23.4.1999 (16), 78-86.

Karisto, Antti (1992). Maailman ruoan tulo, olo ja omaksuminen Helsingissä. Kvartti 3/92, 23-39.

Karisto, Antti (1994). Lama katukuvassa - johdattelua aiheeseen. Teoksessa Keskinen, Vesa (toim.) Lama sulkee - lama avaa. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1994:11, 145-153.

Karisto & Tuominen (1994). ”Ota ote elämästäsi, tartu tuoppiin”. Teoksessa Keskinen, Vesa (toim.) Lama sulkee - lama avaa. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1994:11, 171-181.

Marttinen, Mika (1997). Ravintoloiden kolme Helsinkiä. Kvartti 2/1997, 30-37.

Rahkonen, Ossi & Helakorpi, Satu & Karisto, Antti & Paakkanen, Pirjo & Simpura, Jussi (1994). Keskioluen uusi tuleminen. Alkoholipolitiikka 59 (5), 331-339.

Roos, J.P. 1988. Elämäntavasta elämäkertaan - Elämäntapaa etsimässä 2. Helsinki: Tutkijaliitto

Sennett, Richard (1990). Conscience of the Eye. The Design and Social Life of Cities. New York: Alfred A. Knopf.

Sillanpää, Merja (1999). Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Vantaa: Hyvää Suomesta.

Simmel, Georg (1971, alkup. 1908). The Metropolis and Mental Life. Teoksessa Levine, Donald N. (toim.) On Individuality and Social Forms. Selected Writings. Chicago: University of Chicago Press, 324-339.

Suomen tilastollinen vuosikirja 1998. Helsinki: Tilastokeskus.

Szelényi, Iván (1996). Cities under Socialism - and After. Teoksessa Andrusz, Gregory & Michael Harloe & Ivan Szelenyi (toim.) Cities after Socialism. Urban and Regional Change and Conflict in Post-Socialist Societies. Oxford (UK) & Cambridge (US): Blackwell Publishers, 286-317.

Tani, Sirpa & Mika Tammilehto & John Westerholm (toim. 1996). Helsinki etnisenä alueena. Helsingin yliopiston maantieteen laitos, kulttuurimaantieteen raportteja 1. Helsinki: Yliopistopaino.
Tapaninen, Jaakko (1994). Maalta kaupunkiin ja kaupungista cityyn. Teoksessa Tuukka Haarni (toim.). Ihmisten kaupunki? Urbaani muutos ja suunnittelun haasteet. STAKES, raportteja 152, 11-17.

Villanen, Sampo (1999). Etnisyyden malleja globalisoituvassa kaupungissa: Helsingin etniset ravintolat. Janus 7 (3), 236-254.

Österberg, Esa (1995). Alkoholin kulutus ja juomatavat Helsingissä 1990-luvun alussa. Helsinki: Helsingin kaupunki, sosiaalivirasto & Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos.

Österberg, Esa & Laakso, Karri-Pekka (1993). Alkoholihaittojen kehitys Helsingissä 1980-luvulla ja kustannukset vuonna 1990. Helsinki: Helsingin kaupunki, sosiaalivirasto.